Surullani ei ole sääntökirjaa, ei ohjetta eikä opusta jonka mukaan edetä. On vain primitiivinen yritys selviytyä, pysyä hengissä. Kun mieli vetää maitohapolle, se tuo tullessaan pelottavan aallon. Se paiskaa ilmat keuhkoista, huohottaa korvaan - Tämä ei ole totta, tämä ei ole totta ja kun tajuaa että on, tahtoisi käsiinsä vain sen valmiiksi ladatun aseen. Surusta ja riipivästä ikävästä huolimatta olen edelleen elossa. Haistelen Jerryn lempilätsää ja tunnen miten sydämeni kiertyy korkkiruuville. Nukun Ruttu-koiran kanssa, jonka sankari sai 1-vuotislahjaksi ja pohdin, raaskinko pistää reissussa rähjääntynyttä, haisevaa koiraa pesukoneeseen vai tuuletanko vain?
Ruokin rakkautta ja muistelen ensikohtaamista Jerryn kanssa. Olin tunteja karjunut oksitosiinipäissäni Porvoon aluesairaalan synnytyssalissa ja pelästyttänyt huudollani käytävällä olleen pikkuveljeni joka lähti karkkiostoksille. Minä lähdin leikkaussaliin. Rauhoitettuna ja puudutettuna kuuntelin leikkaavien lääkäreiden jutustelua - Oottekste nähneet sen Tom Cruisen 4th of July leffan? Se tulee tänään. Niin tuli Jerrykin, heinäkuun neljäntenä, vuonna 1997.
Kun minua onnesta puhkuvaa äitiä kärrättiin leikkaussaalista ulos, kuulin oudon äänen ja kysyin - Mikä se oli? Hoitaja vastasi hymyillen - Henget puhuvat. Ääni oli minusta lähtenyt pieru.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti