Oleminen on painavan raskasta. Toivon herääväni tästä helvetistä. Itken tauotta, en sovi lentokoneen keskipenkille, erotun muista kyyneleitteni kanssa ja soimaan itseäni, etten tilannut takapenkin paikkaa. Onneksi osaan itkeä hiljaa. Sumppu on käytävän toisella puolella valppaana tarttumaan kädestäni kiinni, juuri oikeaan aikaan. Kaivan laukusta muistikirjan ja kynän kirjoittaakseni tunteita ylös, mutta ei siitä tule mitään. Tyhjä paperi vain kastuu.
Olemme hakemassa poikaani kotiin, Espanjasta suomeen. Majoitumme Jerrylle tärkeitten ihmisten luo. Nämä ihmiset muuttuvat minullekin tärkeiksi, Antti ja Silja. Me kaikki olemme saman kamalan äärellä. Antti ja Silja ovat olleet Jerrylle kuin varavanhempia, ja nyt minä taannun tarhanaperoksi, jota pitää kädestä pitäen ohjata eteenpäin. En tiedä mitä tekisin ilman heitä, tai Dille koiraa jonka turkkiin saan upottaa itkuni.
Käytännön asiat sujuvat kauniisti, arvokkaasti ja ajallaan. Espanjalaisesta mañana mentaliteetista ei voi puhua. Oven eteen ajaa auto, mies mustassa puvussaan ojentaa minulle tummansinisen samettipussin, jossa on tuhkauurna. Siinä on Jerry. Hän ottaa osaa ja lipuu tyylikkäästi pois. Minä kuljen uurna kainalossa ympäri asuntoa ja jätän sen välillä keskelle ruokapöytää, jotta voimme kaikki vuorollamme sanoa pari valittua sanaa. Kotikyläsi Mijas Pueblon kyljestä, Mijas vuoren rinteeltä, lempipaikaltasi sirottelemme osan tuhkastasi tuuleen.
Matkaamme suomeen. Lentokenttä on täynnä hilpeitä lomalaisia, tuijotamme heitä vaitonaisina ja jotenkin epäuskoisena. Kaksi maailmaa kohtaa, ja kohta minulle tulee vessahätä. Nappaan tuolilta tutun samettipussukan ja sanon - Nyt sä Jerry pääset naisten vessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti